Vammaisuus kehittyvissä maissa

Maailmassa on lähes miljardi vammaista ihmistä.

Noin 80 prosenttia vammaisista asuu kaikkein köyhimmissä maissa. Silti jopa suoraan vammaisille kohdennetut hankkeet tavoittavat vain murto-osan heistä. Siksi on tärkeää, että vammaisten osallisuus huomioidaan kaikessa kehittyviin maihin suuntautuvassa toiminnassa – ei pelkästään vammaishankkeissa. Ellei täysimääräinen osallisuus toteudu muuten, on tärkeää järjestää vammaisille kohdennettua tukea. Lue vammaisten ihmisten haasteista elämän eri osa-alueilla – ja mahdollisista ratkaisuista.

 

Vammaisuus ja työ

YK:n yleissopimuksessa vammaisten henkilöiden oikeuksista todetaan, että vammaisilla henkilöillä on sama oikeus työhön kuin kaikilla muillakin. Työelämässä ei saa syrjiä ketään vammaisuuden perusteella, ja vammaisten ihmisten työllistymistä tulee edistää. Työolosuhteisiin tulee tehdä kohtuulliset muutokset, jotka helpottavat vammaisten työntekoa.

Työnteko on vahvasti sidoksissa toimeentuloon myös vammaisten ihmisten kohdalla. Sosiaaliturva on monissa kehittyvissä maissa erittäin heikko. Eläkkeet ja sosiaaliturva ovat niin pieniä, että vammaiset ihmiset ovat useimmiten täysin riippuvaisia perheestään taloudellisesti. Jos perhe ei tue vammaista ihmistä, hän on suuressa vaarassa joutua esimerkiksi kadulle kerjäämään.

Ennakkoluulojen vuoksi vammaiset ihmiset kohtaavat paljon esteitä työnhaussa. Kehittyvissä maissa vammaisten ihmisten työllistyminen on usein vaikeaa heikon koulutustaustan vuoksi. Vammaiset ihmiset saavat ei-vammaisia ihmisiä harvemmin laadukasta ammatillista koulutusta. Vammaisten naisten työllistymismahdollisuudet ja palkka puolestaan ovat usein huonommat kuin vammaisten miesten. Työympäristö on harvoin esteetön.

Kehittyvien maiden vammaiset ihmiset työllistyvät yleensä paremmin maaseudulla kuin kaupungeissa. Kaupungeissa virallista palkkatyötä on vähän, ja kilpailu näistä työpaikoista on kovaa. Pienlainat, vammaisten ihmisten kouluttaminen ja vaikuttaminen työnantajien asenteisiin ovat keskeisiä keinoja vammaisten ihmisten työllistymisen tukemisessa.

Vammaisuus ja koulutus

Maailman terveysjärjestön WHO arvioi, että maailmassa on 93–150 miljoonaa alle 14-vuotiasta vammaista lasta. Arviolta vain noin 2–3 prosenttia heistä käy koulua. Lievätkin vaikeudet päästä kouluun tai omaksua opetusta saattavat estää vammaisten koulunkäynnin kokonaan.

Suurin este vammaisten lasten koulutukselle ovat ihmisten kielteiset asenteet. Vammaisten lasten kykyihin ei välttämättä uskota. Heidän koulutustaan pidetään ajan ja rahan haaskauksena. Erityisesti vammaiset tytöt ovat vaarassa jäädä vaille koulutusta, sillä tyttöjen yhteiskunnallinen arvostus on monissa maissa heikko.

Kehittyvissä maissa on valtava pula aivan tavallisistakin opettajista, erityisopettajista puhumattakaan. Vammaisten lasten oppimisen erityistarpeita ei osata ottaa huomioon. Koulurakennuksia ei ole suunniteltu liikuntavammaisia lapsia silmällä pitäen: heille kouluun pääsy jää kirjaimellisesti kynnyskysymykseksi.

YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista velvoittaa valtiot edistämään vammaisten lasten inklusiivista eli osallistavaa ja laadukasta opetusta. Sopimus edellyttää, että opetuksessa otetaan huomioon vammaisten ihmisten tarpeet ja heille tarjotaan yksilöllistä tukea oppimiseen. Opettajien tietotaitoa vammaisille sopivista opetusmenetelmistä (esimerkiksi kehitysvammaisille sopivasta selkokielestä ja sokeiden pistekirjoituksesta) tulee lisätä. Kuurojen oppilaiden opetuksessa täytyy käyttää viittomakieltä.

Vammaisjärjestöt ympäri maailmaa ovat tehneet hartiavoimin töitä vammaisten lasten koulutuksen edistämiseksi, mutta aito onnistuminen edellyttää myös opetusalan ammattilaisten sitoutumista. Jotta vammaiset lapset ja nuoret pääsevät peruskouluun ja jatkokoulutukseen, tarvitaan asennekasvatusta koko yhteiskunnassa, opettajakoulutuksen kehittämistä ja inklusiivisten työtapojen kehittämistä. Kaikkein tärkeimmässä roolissa on kehittyvä valtio, jonka täytyy sitoutua näiden toteuttamiseen ja rahoittamiseen.

Vammaiset lapset tarvitsevat roolimalleja, jotka todistavat että vammaisista on moneksi. Siksi vammaisia ihmisiä on kannustettava opiskelemaan opettajiksi.

Vammaisuus ja terveys

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan vammaisuus on yläkäsite, joka kattaa vammat, toimintakyvyn rajoitteet ja osallistumisen esteet.

Vammaiset ihmiset pääsevät ei-vammaisia ihmisiä huonommin perusterveydenhuollon piiriin. Heikko koulutustaso ja tietoisuus omista oikeuksista sekä terveyspalveluiden esteellisyys ovat keskeisiä syitä tälle. Vammainen saattaa jäädä ilman tarvitsemaansa avustajaa. Vammaisten ihmisten mahdolliset sairaudet, esimerkiksi mielenterveysongelmat jäävät helposti huomaamatta.

Vammaiset ihmiset ovat koulutuksen ja palveluiden puutteen vuoksi alttiimpia esimerkiksi hiv-tartunnoille. Terveys- ja valistuskampanjat eivät aina tavoita vammaisia ihmisiä, eivätkä ne ole saavutettavia kuuroille, sokeille tai kognitiivista tukea tarvitseville.

Vammaisten ihmisten sosioekonominen asema on heikompi kuin ei-vammaisilla: he kokevat muita enemmän köyhyyttä ja työttömyyttä, ja heiltä puuttuu usein kunnollinen koulutus. Tämä kaikki vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin.

Vammaisten ihmisten terveyspalveluita voidaan parantaa esimerkiksi näillä keinoilla:

  • terveydenhuollon fyysisen saavutettavuuden parantaminen
  • terveyshenkilökunnan kouluttaminen vammaisuudesta ja asenteisiin vaikuttaminen
  • viittomakielen opetus terveydenhuollon henkilökunnalle ja terveyskasvatuksen tarjoaminen viittomakielellä sekä tiedotus- ja valistusmateriaalin tekeminen selkokielellä, pistekirjoituksella ja viittomakielellä
  • vammaisten ihmisten osallistuminen päätöksentekoon, jotta heidän näkemyksensä tulisi huomioiduksi
  • vammaisten ihmisten kouluttaminen heidän oikeuksistaan.

Vammaisuus ja sukupuoli

Vammaisten henkilöiden oikeuksia käsittelevässä yleissopimuksessa vammaiset naiset ja tytöt sekä vammaiset lapset nostetaan esille erikseen, ja hyvästä syystä. Nämä kaksi ihmisryhmää joutuvat herkästi moninkertaisen syrjinnän ja väärinkäytösten kohteiksi. Yleissopimuksen ratifioineet valtiot sitoutuvat varmistamaan, että myös vammaiset naiset ja tytöt voivat nauttia täysimääräisesti ja yhdenvertaisesti kaikista ihmisoikeuksista ja perusvapauksista.

Moninkertainen syrjintä muodostuu ainakin kolmesta tekijästä: sukupuoli, vammaisuus ja köyhyys. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vammaiset tytöt eivät pääse kouluun, eivätkä pysty hankkimaan ammattia ja toimeentuloa. Ilman koulutusta he eivät ymmärrä omia oikeuksiaan ja mahdollisuuksiaan, eivätkä tiedä palveluista, joihin heillä olisi oikeus. Koulutuksen ja tiedon puute altistaa vammaiset naiset ja tytöt alistamiselle, eristämiselle ja hyväksikäytölle.

Vammaisten naisten seksuaalioikeudet ovat usein uhattuna. He ovat alttiita seksuaaliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle. Avioliitto ja perheen perustaminen ovat usein asioita, joita ei liitetä vammaisiin naisiin. Jos he tulevat raskaaksi, he saattavat joutua pakotettuun aborttiin tai sterilisaatioon. Raskaudesta, synnytyksestä ja seksuaaliterveydestä kertova tieto ei aina saavuta näkövammaisia tai kuulovammaisia henkilöitä. Terveyspalvelut ovat usein esteellisiä: joko rakennukseen tai hoitoon ei pääse, tai henkilökunnalta puuttuu osaaminen, jota tarvitaan vammaisen kanssa kommunikointiin.

Vammaiset tytöt ja naiset tarvitsevat siis erityistä tukea. Heidän asemaansa voidaan parantaa kehittyvissä maissa seuraavilla tavoilla:

  • vammaisten tyttöjen ja naisten tilanteen tutkiminen eri maissa
  • vammaisten tyttöjen ja naisten vertaistuki
  • vammaisten naisten seksuaalioikeuksiin liittyvän tietoisuuden parantaminen
  • erityishankkeet vammaisten naisten ja tyttöjen parissa
  • sukupuolinäkökulman huomioonottaminen vammaisalan kehitysyhteistyössä.

Vammaisuus ja köyhyys

Noin 20 prosenttia maailman köyhimmistä ihmisistä on vammaisia. Köyhillä ihmisillä ei ole mahdollisuutta terveelliseen ravintoon ja puhtaaseen veteen, riittävään terveydenhuoltoon ja turvalliseen elinympäristöön. Jos köyhä ihminen sairastuu tai joutuu tilanteeseen, joka olisi helposti ehkäistävissä tai hoidettavissa rahalla, ei hänellä ole mahdollisuutta selviytyä siitä. Tällöin sairaus tai onnettomuus vammauttaa köyhän ihmisen, ja hän suistuu ahdingossa entistä syvemmälle. Vammautunut yhteiskunnan jäsen joutuu syrjäytetyksi. Hän ei pääse koulutukseen eikä työhön. Köyhyys lisääntyy entisestään. Vammasta aiheutuu lisäksi usein jatkuvia lisäkuluja apuvälineiden, hoitojen tai lääkkeiden muodossa.

Vammaisuudesta ja köyhyydestä tulee noidankehä. Se katkeaa vasta, kun yhteiskunta sitoutuu tukemaan vammaisen henkilön mahdollisuuksia päästä koulutukseen ja töihin.

Vammaisuus ja katastrofit

Katastrofitilanteissa vammaisten ihmisten mahdollisuudet selviytyä ja saada apua ovat huomattavasti heikommat kuin vammattomien ihmisten, oli kyseessä sitten luonnonmullistus, sota, nälänhätä tai muu katastrofi.

Äärimmäisessä tilanteessa kyse on elämästä ja kuolemasta. Vammaisen henkilön itsenäistä pelastautumista vaikeuttavat liikkumiseen, tiedonsaantiin tai ymmärtämiseen liittyvät esteet. Vammaisten ihmisten elämä perustuu usein vammattomia enemmän perheen ja ympäröivän yhteisön tukeen. Usein nämä ihmiset ovat katastrofitilanteissa kadonneet, joko väliaikaisesti tai lopullisesti. Samoin ovat kadonneet apuvälineet, lääkkeet ja muut vammaiselle välttämättömät tarvikkeet, mikä vaikeuttaa selviytymistä entisestään.

Monet ihmiset vammautuvat katastrofeissa tilapäisesti tai pysyvästi. He tarvitsevat fyysisen avun lisäksi myös henkistä tukea sopeutuakseen uuteen elämäntapaansa vammaisina.

Vammaisten ihmisten huomioiminen esimerkiksi katastrofeissa edellyttää heidän paikantamistaan, apuvälineiden jakelua, viranomaisten informointia sekä evakuoinnin ja vesijakelun koordinointia.

Vammaiset huomioivien kriisinhallintamenetelmien lisäksi on luotava kullekin maalle oma ohjeistus vammaisten henkilöiden määrän ja olinpaikan kartoittamiseksi.